Deindividuaatio


Deindividuaatio


Lyhennelmä lähdeteksteistä.

Lähteet: Tampereen yliopisto / sosiaalipsykologia/ Durkheim, E. (1912 /1980) Uskontoelämän alkeismuodot, Brown, R. (1988) Group Processes. Dynamics within and between Groups ja Helkama, K. & Myllyniemi, R. & Liebkind, K. (2001) Johdatus sosiaalipsykologiaan.


Deindividuaatio on ryhmäkäyttäytymismalli, joka selittää erityisesti suomalaista rasismia ja fasismia.
Pienryhmät
Ryhmiä on monenlaisia - esimerkiksi yhteiskunnallisia ryhmiä (puolueiden ja ääriryhmien kannattajat)

Pienryhmän tunnusmerkkejä:

• jäsenet tunnistavat ryhmänsä jäsenet

• jäsenet kokevat kuuluvansa itse ryhmään

• jäsenillä on kaikilla vuorovaikutusta keskenään

• ryhmällä on yhteinen tehtävä tai tavoite (tavoite voi olla jonkin rasistisen tai fasistisen haaveen toteutuminen )





Ryhmäprosessi

Ryhmän toimintaa tarkastellessa puhutaan ryhmäprosesseista, eli siitä miten ryhmän toiminta organisoituu, mitä siinä "tapahtuu". Tuntemattomista ihmisistä jotakin tehtävää varten kootun ryhmän muotoutumista eli ryhmäytymistä on ollut helppo tutkia laboratoriossa ja sen syntyvaiheista on luotu vaiheittain etenevä teoria. Tätä kehitystä on englanniksi kuvattu osuvalla rimpsulla "forming, storming, norming, performing":

1. Alkuvaiheessa jäsenet tutustuvat ja tunnustelevat toistensa odotuksia ja ominaisuuksia, vähitellen aletaan luoda toimintatapoja ja ryhmän jäsenille alkaa muodostua rooleja ryhmän sisällä.

2. Kun ujous on voitettu ja myös jäsenten väliset ristiriidat uskalletaan tuoda esiin, seuraa kriisi- tai kuohuntavaihe.

3. Jos ryhmä oppii käsittelemään ristiriitoja rakentavasti, se muodostaa kaikkien hyväksymät toimintasäännöt ja jäsenille vakiintuvat toimivat roolit.

4. Seuraa sen ryhmätoiminnan vaihe, jossa voidaan keskittyä tehtävän suorittamiseen.


Ryhmän päätöksentekoon liittyy myös riski liukua ryhmäajatteluun, jossa sisäiset ja ulkoiset paineet estävät järkevän työskentelyn, ja päädytään jäsenten lähtökohtia huonompiin ratkaisuihin.




Pienryhmän rakenne

Useimmilla ryhmillä on hiljaisesti vakiintuneita toimintatapoja, joita jäsenet eivät äkkiseltään osaisi nimetä, vaikka niiden mukaan toimivatkin. Samoin on roolien laita: tehtäviin liittyvien roolien lisäksi on epämuodollisempia rooleja, kuten "vitsiniekka", "uhkailija", "rämäpää"





Yksi tutkituimmista rooleista on johtajuus, joka sisältää niin ryhmän tehtävätavoitteesta kuin toimintakyvystäkin huolehtimista. Aiemmin johtajuus käsitettiin joidenkin ihmisten persoonallisuuden piirteeksi, mutta nykyään ajatellaan, että hyvällä johtajalla on ryhmän senhetkiseen tilanteeseen sopivia ominaisuuksia. Niiden avulla hän kykenee helpottamaan ryhmän tavoitteiden saavuttamista. Johtamisen voi myös nähdä prosessina, toimintana kohti päämäärää, johon koko ryhmä osallistuu.

Ryhmä ja yksilö


Yleisesti ajatellaan, että ryhmän jäsenenä menetämme osan yksilöllisyyttämme. Tunnetuimpiin ryhmän vaikutuksen tutkimuksiin kuuluu Solomon Aschin janatutkimus. Siinä koehenkilö joutui arvioimaan janojen pituuksia tilanteessa, jossa muut osallistujat - kaikki tutkijan apulaisia - vastasivat ilmiselvästi väärin. Viimeisenä vastausvuoroon tuli aito koehenkilö, joista 37 prosenttia vastasi enemmistön tavoin. Tätä ilmiötä on kutsuttu mukautumiseksi ryhmän normeihin, jonka ajatellaan olevan sitä voimakkaampaa, mitä kiinteämpi ryhmä on.




Sosiaalinen vertailu

Aschin kokeen tulosta on selitetty sillä, että tilanteessa, jossa yksilöllä ei ole juurikaan välineitä vertailla eri vaihtoehtoja tai vakiintuneita tapoja tehdä päätöksiä, hän nojaa sosiaalisen vertailun kautta muiden mielipiteeseen. Erityisen tärkeällä sijalla on tässä lähiyhteisömme, jonka kanssa toisaalta hiomme näkemyksiämme yhteensopiviksi, ja joiden seuraan olemme toisaalta hakeutuneet samanmielisyyden vuoksi. Myös kognitiivisen sosiaalipsykologian perusperiaatteita on, että pyrimme pitämään yllä suhteellisen ristiriidatonta, muiden tukemaa maailmankuvaa.



Sosiaalinen identiteetti

Ryhmäjäsenyys tarjoaa siis painostavien yhdenmukaisuusvaatimusten lisäksi myös monia yksilön kannalta positiivisia asioita. Sen normit tarjoavat raameja päätöksenteolle ja vuorovaikutus muiden kanssa vahvistaa käsitystämme maailmasta ja itsestämme. Ryhmissä omaksumistamme rooleista voi tulla minäkuvamme osia ja muilta jäseniltä saamme palautetta toiminnastamme.

Ryhmien kautta liitymme myös kokonaisyhteiskuntaan, esimerkiksi kansanliikkeen kautta poliittiseen järjestelmään - toisinpäin samat rakenteet helpottavat yhteiskunnan organisointitehtäviä, valvontaa ja vallankäyttöä sekä tiedotusta. Jo sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewin totesi ihmisiin olevan helpompi vaikuttaa ryhmän kautta kuin yksilöinä - niin hyvässä kuin pahassa.


Ryhmillä onkin keskeinen merkitys ns. sosiaaliselle identiteetille. Tiivistetysti sosiaalisen identiteetin teorian mukaan kenen joukoissa seisot kertoo kuka olet.




Ryhmien väliset suhteet

Kun ihmisillä on taipumus jäsentää maailmaa kategorioihin ja toisaalta pyrkiä positiiviseen minäkuvaan, on sen epäilty väistämättä johtavan syrjintään.Oman ryhmän hyviä puolia korostetaan näkemällä ulkoryhmät huonompina, ääritapauksissa inhottavina, vaarallisina ja epäinhimillisinä. Konfliktien taustalla ovat ryhmien objektiivisten etujen ja tavoitteiden ristiriitaisuus. Poikaleirikokeissa pyrittiin todistamaan realistisen konfliktin teoriaa. Ryhmäjaolla ja kilpailuilla leirin pojat saatiinkin niin vihamielisiksi toisiaan kohtaan, että osa kokeista keskeytettiin. Leirin tapahtumia voi selittää ryhmäidentiteetistä ja symbolisesta toiminnasta käsin. Leirin kaksi ryhmää - "kotkat" ja "kalkkarokäärmeet" - oli nimittäin luotu erilaisia nimiä, logoja ja iskulauseita käyttäen. Nämä joukot muodostivat pienryhmät, joihin leirin pojat samastuivat. Vihamielisyys lieveni, kun yhteisen tehtävän parissa ensisijaiseksi ryhmäjäsenyydeksi tulikin koko leiri pienryhmän sijaan.



Erilaisten ylempien ryhmäkäsitteiden luomisen ja monien rinnakkaisten ja toisiaan leikkaavien ryhmäjäsenyyksien onkin nähty olevan yksi ratkaisu ryhmien - esimerkiksi etnisten ryhmien - välisten jännitteiden purkamiseen. Voidaanhan katsoa, että olemme kaikki myös ihmisiä, äidit yli rajojen ymmärtävät toisiaan jne. Rasistinen ajattelu on sitä helpompaa mitä poissulkevampia kategoriat ovat toisilleen ja kategoriat puolestaan ovat merkitysten aluetta, siis sosiaalisesti tuotettuja.

Objektiivisten tai havaittujen etujen välinen konflikti on kuitenkin helppo ymmärtää vihamielisyyden lähteenä, niin monia sotia on maailmassa käyty oikeudesta erilaisiin resursseihin, öljyyn, kultaan, viljelysmaahan jne. Näissä yhteyksissä ihmisten kyky luoda kategorioita ja tehdä sosiaalisia vertailuja on tehokkaasti valjastettu politiikan ja vallan välineeksi. Ulkoryhmän epäinhimillistämisestä on tarjolla karmeita esimerkkejä orjakaupasta Natsi-Saksaan.




Joukkojen toiminta ryhmäilmiönä

Varhaiset joukkokäyttäytymisen teoreetikot kuten LeBon, näkivät joukoksi kerääntyneet ihmiset vaarallisina ja arvaamattomina, epä-älyllisiksi taantuvina massoina. Myöhemmin joukkotapahtumia on alettu analysoida ryhmätutkimuksen käsitteillä. Esimerkiksi mielenosoitusjoukon voi käsittää ryhmäksi siinä mielessä, että paikalle kerääntyneillä ihmisillä on yleensä hyvinkin selvä yhteinen tavoite ja kokemus kuulumisesta tiettyyn samoin ajattelevien ryhmään. Sosiaalisen identiteetin teorian mukaisesti he ehkä toimivat joukkotapahtumassa ensisijaisesti ryhmänsä jäseninä.





Epäyksilöllistyminen


Yksilön kokemusta joukkotilanteessa on kuvattu deindividuaation, epäyksilöllistymisen käsitteellä. Yhtenäisessä ryhmässä, jonka tarkkaavaisuus kohdistuu yhteiseen kohteeseen, ei yksilö juurikaan ajattele omia tuntemuksiaan ja pysähdy niitä tutkiskelemaan (ns.henkilökohtainen minätietoisuus on alhainen).Silti hän voi olla hyvinkin tietoinen ryhmäänsä ja itseensä kohdistuvista katseista, onhan läsnä yleensä ainakin symbolisesti vastustaja ja myös yleisöä.

Kilpailevien ryhmien välillä ryhmäuskollisuuden osoittamisesta voi syntyä jopa kilpailua - ajatellaanpa vaikka rasistien ja fasistien mitä mielikuvituksellisimpia ulkoisia uskollisuudenosoituksia joukoilleen.

Joissakin joukkotilanteissa väkimäärän suuruus saattaa kuitenkin johtaa myös tunteeseen, ettei yksilö ole lainkaan tunnistettavissa, jolloin alentunutjulkinen minätietoisuus helpottaisi normien rikkomista ja aiheuttaisi yleisesti paheksuttua käyttäytymistä (huomattakoon että sama pätee niin mellakoihin kuin estottomiin karnevaalikulkueisiin).




Deindividuaatioon on kuitenkin tehtävä se varaus, että toiminta riippuu myös kyseiseen ryhmäjäsenyyteen liitetyistä merkityksistä. Ei kuulosta ihmeeltä, että eräässä tutkimuksessa sotilaat olivat vähemmän valmiita aggressiiviseen käyttäytymiseen tutkijan heille antamissa täysin peittävissä huppukaavuissa, kuin omissa tunnistettavissa univormuissaan. Deindividuaation, erityisesti sen pahamaineisuuden taustalla voikin nähdä vaikutteita Freudin teoriasta, jossa epäyksilöllistyminen ikään kuin höllentäisi yliminää (joka sisältää käyttäytymistä koskevat rajoitukset ja kiellot), ja päästäisi ilman muuta valloilleen juuri aggressiivisuuden - tai seksuaalisuuden.

Joukkotilanteen normitInhimillisessä toiminnassa voi olla muutenkin vaikeampi päästä eroon sitä ohjaavista normeista, kuin deindividuaatioteoria olettaa. Joukkojen arvaamatonta käyttäytymistä on nimittäin selitetty myös sillä, että äskettäin yhteen kokoontuneessa ryhmässä ei ehkä ole vielä vakiintuneita normeja, mutta ne kyllä luodaan. Tällöin normiksi saattaa muodostua jokin arvaamaton, mutta tilanteen ja tavoitteen ehdoista nouseva käyttäytyminen.




Lopuksi: Ryhmän lumo

Ihmisten kokoontuminen yhteen ja sen myötä syntyvät ilmiöt ovat kiehtoneet sosiaalisuuden tutkijoita jo kauan. Ryhmiin ja joukkoihin liittyy myös sellaisia emotionaalisia latauksia, että niihin on kohdistettu niin pelkoja kuin suuria toiveitakin. Siinä missä Le Bonin ja Freudin näkemykset joukoista olivat varsin pessimistisiä, sijoitti sosiologian klassikko Emil Durkheim ryhmätunteen jopa pyhyyden kokemuksen lähteeksi - uskonnossa yhteisö palvoo itseään. Durkheim myös näki välittävät keskitason ryhmät ratkaisuna modernia ihmistä vaivaavaan irrallisuuteen yksilönä kasvottomassa massayhteiskunnassa.




Vain seuraava on oma ajatukseni: Lasten tuominen mukaan deindividuaatiopohjaiseen ryhmäkäytökseen ei ole hyvä asia. Heille pitää antaa mahdollisuus omaan ajatusten muodostukseen. Alle 15 vuotias lapsi on kyvytön vastustamaan vanhempansa ideologioita. lapsi on aiuna lojaali vanhemmalleen.